Olen viime aikoina paljon pohtinut levon merkitystä. Lepoa, hiljentymistä, tietoisuuden tuontia tähän hetkeen. Viime syksystä lähtien itsellä on ollut kaikenlaista pientä kremppaa kehossa. Ensin jalkaterään tuli ns. luupiikki, joka esti juoksuharrastuksen. Luisteluhiihdosta innostuneena polveni turposi ja vaihdettuani perinteiseen, kylkeni on kipeytynyt. Kylki on nyt kaikkein akuuteimpana ja sitä olen viikonlopun yrittänyt lepuuttaa ja siihen tarjoutui hyvä mahdollisuus restoratiivisen joogan ohjaajakoulutuksessa.

Olen viime aikoina paljon pohtinut levon merkitystä. Lepoa, hiljentymistä, tietoisuuden tuontia tähän hetkeen. Viime syksystä lähtien itsellä on ollut kaikenlaista pientä kremppaa kehossa. Ensin jalkaterään tuli ns. luupiikki, joka esti juoksuharrastuksen. Luisteluhiihdosta innostuneena polveni turposi ja vaihdettuani perinteiseen, kylkeni on kipeytynyt. Kylki on nyt kaikkein akuuteimpana ja sitä olen viikonlopun yrittänyt lepuuttaa ja siihen tarjoutui hyvä mahdollisuus restoratiivisen joogan ohjaajakoulutuksessa.

Sanotaan, että kehomme tietää totuuden ja näyttää meille tien. Kehomme oireilee, mikäli jotain on liikaa tai liian vähän. Olen pohtinut, kuinka paljon kehoni krempat vain johtuvat siitä, että teen liikaa, pusken liikaa eteenpäin? Ovatko nuo yllämainitutkin oireita siitä, etten malta levätä kunnolla.

Joogan myötä olen oppinut tunnistamaan itsessäni erilaisia oireita. Tämän viikon ajan olen huomannut, etten kykene kunnolla rentoutumaan. En pääse asanaharjoituksen jälkeen rentoutuneeseen tilaan, vaan ajatuksia säntäilee mieleen, pohdin ja suunnittelen kaikkea. Yöunet ovat olleet levottomia myös. Nämä ovat sellaisia merkkejä, joita pitää pystyä tiedostamaan ja tunnistamaan. Viimeistään tällaisten merkkien jälkeen on hyvä pysähtyä miettimään, lepäänkö riittävästi.

Länsimaisessa ajattelussa puhumme ylivirittyneisyydestä ja alivirittyneisyydestä. Ylivirittyneenä sydän hakkaa, olet energinen, käyt ylikierroksilla. Alivirittyneenä taas romahdat sohvalle, olet apaattinen etkä jaksa oikein tehdä mitään. Joogafilosofiassa puolestaan puhutaan Guneista.  Kun mieli on levoton, on kyse rajas Gunasta. Olemme stressaantuneita ja toimeliaita, meidän on vaikea keskittyä asioihin. Kun taas olemme välinpitämättömiä, apaattisia, laiskoja, kyseessä on Guna tamas. Molemmat – sekä ylivirittyneisyys ja alivirittyneisyys ja rajas ja tamas -  ovat ääripäitä ja meidän tulisi pystyä tiedostamaan molemmat ääripäät ja pyrkiä tasapainon tilaan. Tätä tasapainon tilaa kutsutaan joogafilosofiassa sattva Gunaksi. (Restoratiivisen joogan ohjaajakoulutus). Joogan avulla voimme havainnoida olotilaamme, olemmeko ylivirittyneitä vai alivirittyneitä ja pyrkiä tasapainon tilaan.

Ylivirittyneenä ja rajas tilassa parasta ei olekaan hikinen juoksulenkki vaan maadoittava rauhallinen joogaharjoitus tai lepo. Näin päästään kohti tasapainon sattvista tilaa. Alivirittyneenä puolestaan energisoivampi joogalaji voi olla parempi, jos juoksulenkki on liikaa.

Itselle ominaista on se, että innostun valtavasti kaikesta mielenkiintoisesta. Kun innostun, pyörittelen niitä ajatuksia mielessäni jatkuvasti. Joudun ikään kuin kehään, jossa edellinen ajatus ruokkii seuraavaa ajatusta ja seuraava jälleen seuraavaa. Siitä tulee kierre, jossa hypin ajatuksesta toiseen ja jokainen yksittäinen ajatus tarkoittaa jotain tekemätöntä työtä. Kun hyppii ajatuksesta toiseen pysähtymättä tekemään asioita, tekemättömiä asioita vain kertyy ja ne kuormittavat mieltä. Sama myös kehon ja fyysisen tekemisen näkökulmasta. Innostun joogasta, hiihtämisestä tms. enkä malta pitää lepopäiviä.

Tänä viikonloppuna olen pakottanut itseni lepäämään. Vaikeaa se on, mutta tekee niin hyvää.